22. toukokuuta 2014

Haters gonna eventually quit Hating

 Nyt ei puhuta heistä jotka meitä vastaan ovat rikkoneet,
vaan puhutaan hetki itsevihasta.

Tai oikeammin itsevihasta vapautumisen ihanuudesta ja oman kehon rakastamisesta. Siitä miten mahtavaa on todeta, että on hyvä olla minä - juuri tälläisenä, tässä ja nyt. Niin ja että kun tuohon tilaan pääsy oli mahdollista minulle, se on taatusti mahdollista ihan kenelle tahansa.

Tämä tarinani alkaa varmaan jostakin vuoden takaisesta ajasta ja aarrekarttailusta. Vuoden takaiseen aarrekarttakurssin aarrekarttaan ja moodboardiin liimailin kiihkeästi ihania värikkäitä kuvia Intia, sen kummemmin asiaa tietoisesti pohtimatta. Nuo värikkäät kuvat vain houkuttelivat minua ja tiesin että niiden kuuluu tulla aarrekarttaani juuri siinä hetkessä.

Sisälläni on aina kytenyt pieni palo joogaamiseen - kehoni nyt vain selittämättömästi tuntuu pitävän vähän hullunkurisissa asennoissa hengailusta ja venymisen tunteesta. Nämä kaksi asiaa - tuo värikkäillä Intiakuvilla täyttynyt aarrekartta ja salainen sisäinen palo joogaamisen pariin - ovat sisäisen minäni hartaan toiveen manifestointi menetelmiä. Pieniä vihjeitä siitä, millaiseen suuhtaan kehoni minun toivoisi katsettani siirtävän.

Vuosi on vierähtänyt työstäessä sisäisen minän pyyntöä ajatuksesta manifestoituduksi teoksi. 
Ajatus siitä, mitä kehoni tarvitsisi ja mikä olisi sille mieluista toimintaa on kytenyt siis kauan. Sisälläni asui niin paljon itsevihaa ja elämänpelkoa työstettävänä, että vuosi vierähti ennenkuin tietoinen mieleni mitenkään lämpenin ajatukselle siitä, että voisin sallitusti tehdä asioita kehoni toiveiden ehdoilla. Itsevihan melskeissä - vaikkakin itsevihani oli tässä kohden jo lieventynyt vuosien takaisesta maksimistaan kovasti - kannustin itseäni juoksemaan ja syötin itse ajattelemaan kuntosalilla käynnin aloittamisen ainoana oikeana liikunnalisuuden osoittamisen muotona. Sivuhuomautuksena mietittäkööt tässä välissä, että kenelle hitolle minun pitäisi mitenkään todistella liikunnallisuuttani tai miksi ylipäätään pitäisi olla tai osoittaa olevansa liikunnallisenen?
Ainoat onnelliset liikuntahetket koin aerial tunnilla kehon venyessä ja vanuessa mitä uskomattomimmissa asennoissa. Jokaisen aerial tunnin jälkeen kehoni suorastaa hyrisee tyytyväisyyttään. Aerial tuntien aloittaminen oli minulle ensimmäinen  - huomaamataon ja pieni - askel todellisen minäni äänen kuulemiseen.

Sitten koitti kevät ja enemmän ja enemmän ihmiset ympäristössäni kertoivat ihania tarninoita kaikista aktiivilomista joille he ovat osallistuneet. Yksi tuolla, toinen täällä - samankaltaisia ihania tarinoita omien unelmien täyttämistä aktiivisista lomista. Omasta ajasta, viikosta tai kahdesta, joka on kokonaan omistettu kaikelle kivalle kehoa liikuttavalle tekemiselle.
Sellaiselle josta keho ja mieli nauttivat.

Syntyi ajatus, että mä haluan joogaretriittiin tai jollekin joogan intensiivikurssille.

Ajatus alkoi elää omaa elämäänsä.
Minä bongailen joogamahdollisuuksia - siellä, täällä, tuossa kaupungissa, tässä korttelissa.
Tietoisuus siitä, että just nyt mä olen valmis antamaan keholle sitä mitä keho pyytteetömästi pyytää on kovin voimaannuttava.
Ja niin siinä kävi, että hups keskiviikkoaamuna kello 7.15 minä istahdin ensimmäistä kertaa Pop Up Ilon tiloissa Helsingissä Pranama koulun järestämällä aamujoogatunnilla.
Piipahdin minä tunnilla myös keskiviikkoiltana.
Ja tänään torstaiaamuna.
Tänä iltanakin olen suuntaamassa joogatunnille.
Niin ja huomenna lounastunnilla.

Syntyi puolihuolimattomasti harkiten ja vaivattomasti  DIY intensiivikurssi.
Se mitä minä syvällä sydämessäni olen toivonut.

Olosuhteet ovat kohdallaan - olinhan jo ennakolta sopinut Lindan kanssa, että tämän viikon vierailen hänen luonaan Helsinkikodissa.
Hieman tahtoa testatiin - keskiviikkoaamuna nimittäin satoi ripsakkaa tahtia - tarjoten tilaisuutta luovuttamiselle. Maailma ikäänkuin sanoi, että takaportti on auki - että joogaamaan pääsen jos olen rakkaudessa itseäni kohtaan saavuttanut tarpeellisen turvallisuuden tason ja valmis antautumaan sisäisen minäni todellisille toiveille.

Tunnilla kehon lisäksi aukesi sisin.
Itkin positiivista rakkaudentäyteistä tunnelatausta ulos.
Syvästi kiitollisena ja onnellisena.
Tiedostaen, että juuri tässä hetkessä elän unelmaani - sellaista elämää jota haluan elää.
Rakastaen ja ruokkien positiivisillä kokemuksilla omaa kehoa ja mieltä.

Saan olla siis elävä todiste siitä,
että unelmien elämä on mahdollista.
On annettava itselleen vain aikaa.
Hiljalleen luovuttava itsevihasta ja sisällä kantamastaan pelosta.
Pala palalta antauduttava todelliselle minälleen ja rakkaudelle.

I did it!
You can do it!

Mukavaa torstaita kaikille.

Rakkaudella,
Sallamari

ps. jouduin lisäämään kommenteihin sanavahvistuksen käsistäräjähtäneen spämmiviestitulvan ja jatkuvan bottivierailun vuoksi. Koettakaa kestää.
Otetaan pois heti kun tilanne tästä rauhoittuu.

2 kommenttia:

  1. Olipa ihana teksti, kiitos! <3 Minua inspiroi suuresti kuulla, kuinka universumi tai sisäinen minäsi tai joku vain tuolla tavalla järjesti sinulle sen, mitä todella tarvitsit ja sydämessäsi halusit. Tai olen myös itse huomannut, että jos palavasti ja aidosti haluaa jotain, se todellakin voi manifestoitua kuin itsestään. Aito kaipuuni ja rakkauteni sitä kohtaan saa sen manifestoitumaan. Yritän opetella paremmin kuuntelemaan tuota pientä sisäistä ääntä, tai kuulemaan kehosta sen, mitä eniten tarvitsisin, kuinka pääsen parantumisessa eteenpäin, ja myös toimimaan kuulemani mukaan.

    Ensimmäisiä kertoja kun tunnistin mitä oikeasti ja aidosti haluaisin tehdä, se oli pilkahtava onnen tunne. Eihän meitä opeteta edes kiinnittämään huomiota moiseen, saatikka yrittämään saavuttaa sellaisia asioita. Mutta elämästä voi tulla taianomaista, jos sydämen ääntä seuraa, olen saanut siitä enemmän ja enemmän merkkejä viime aikoina.

    En oikein osannut ilmaista hyvin, mitä halusin sanoa, mutta kiitos vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 kiitos ihanasta kommentistasi LauraB

      Poista