4. marraskuuta 2014

We did not ask for this

 


Se hetki, kun meistä tahtomattamme tulee osallisia yhden ihmisen itsemurhaa - hetki, jolloin pikaisella arvioinnilla ainakin tuhannen ihmisen tiistaipäivä saa toisenlaisen käänteen.  Olin ensin kirjoittamassa hetkestä, yhdestä silmänräpäyksestä, jolloin meistä tehtiin osa tuntemattoman ihmisen elämää - tajuten, että itseasiassa ajauduimme tahtomattamme osaksi usean ihmisen elämää sillä samaisella silmänräpäyksellä kun yhden ihmisen tahto toteutui.

Yksi elämä päättyi.

En oikeastaan juuri koskaa junamatkalla mieti junan kuljettajaa - how unthoughtful of me.
Tänään jokainen tässä junassa ollut ajatteli takuuvarmasti hetken häntä.

Tuona hetkenä, sen silmänräpäyksen aikana,
 minä seisoin junan vessassa - niistin nenääni peilaten itseäni samalla.
Havahduin ajatuksistani siihen ääneen - se tuhanansien pienen pieniksi palasiksi kiskojen ja juhapyörien väliin murskautuvien luiden ääni. 
Neljän vuoden matkustamisen ja kuuden peura/hirvikolarien kokemuksella mieli tunnistaa korvien kuuleman äänen.

Junan lopullinen äkillinen vauhdinpysähdys suisti tasapainoni - heilahdus vessan seinää vasten.
sitten syvä hiljaisuus.

Pikakatsastus - sattuiko minua - ei tässä hätää.
Tukka järjestykseen ja ulos vessasta.
Paikalleni hipsiessä totesin kanssamatkustajille puolihuolimattomasti,
tää on sitä hirviaikaa
miten mielessäni, että olispas kerrassaan pieni hirvi,
kun törmäys ei tunutunut
 ratiseva ääni oli vähän vaimea.
tai ehkä se oli peura,
sen verran pieni se oli

Hetken verran sätittiin peuroja ja hirviä,
varomattommia otuksia mokomat.

Kuulutus paljasti karun totuuden.

Sekunnissa kuoli kaikki keskustelu junanvaunussa.

Sitten vain istutaan
hiljaisuudessa ja
odotetaan.
Lopulta joku rohkea avaa varovasti keskustelun.

Kuljettajaa me ensimmäisenä mietittiin.
Minähän vain kuulin kaiken,
mutta kuljettaja
junan keulilla se joutui todistamaan kaiken.

Itsekkäästi yksi ihminen,
veti toisen ihmisen mukaansa rikoksista suurimpaan
- riisti oikeuden omaan vapaaseen tahtoon toiselta ihmisellä.

Lisäksi tunkeuduit valitojesi kanssa toiseten ihmisten työpaikalle.
Miksei verovirasto kelvannut?

Fuck you!

On paljon sanottu minulta,
ihmiseltä joka viimeiseen asti puolustaa ihmisen oikeutta omaan elämäänsä,
haistattaa paskat hänelle joka tänään nautti täysin siemauksin oikeudestaan.
Itsemurhan minä hyväksyn,
mutta en sitä röyhkeyttä, 
jolla sinä tänään pakotit tuhannet ihmiset osaksi elämääsi.

Me ei saatu valita.
Meille ei jätetty tilaa valinnalle.

Oikeutettua on miettiä röyhkeyttä jokaisen itsevalitun kuoleman kohdalla, sillä jokainen kuolema maailmassa sitoo koko jouko ihmisiä osaksi toistensa elämää. 

Toiset rakkauden vuoksi, 
toiset ammatinvalinnallisista syistä johtuen.

Yksi siksi, että on samaa verta ja lihaa kuin valintansa toteuttanut.

Joku joutuu aina siivoamaa tuhon jäljet,
 yksi selvittämään tapahtumankulun
toinen auttaa surevia selviytymään.

Kolmas kulkee junan käytävällä rauhoittavasti hymyillen ja kysyy,
Onhan teillä täällä kaikki hyvin?

Kaikki tämä siksi,
että yksi vapaa tahto sai tänään toteutua.

Minun vapaa tahtoni
- teidän täytyy se ymmärtää.

Se on paljon pyydetty kaikilta muilta ihmisiltä.
Näkyviltä ja näkymättömiltä kasvoilta ympärilläsi.

Ei.
Ei näin.

Auta minua!
- pyytäisit sitä sen sijaan että pyytäisit meitä kaikkia ymmärtämään.
Vaikka sillä hetkellä kun avunpyyntö kirpoaa huulilta,
hetkessä kasvava häpeän määrä on valintana niin paljon kuolettavammalta tuntuava,
kuin lähestyvän junan valot voivat milloinkaan ajatuksena tuntua.
Takaraivossa huutaa hätä - pakene, pakene, pakene
lähestyvissä valoissa siintää ajatuksissa vapaus
- se että kaikki
häpeästä en vapaudu milloinkaan

Miten rohkaista ihmiset uskomaan,
että häpeän jälkeenkin on elämää.
Tai jos ei ole, että elämä lakkaa häpeään,
 niin ethän sinä apua pyytämällä häviä,
jos apua pyytämisen jälkeiseen häpeää kuolee ja kaikki lakkaa
niin kaikkihan tapahtui sitten juuri sinun vapaan tahtosi mukaan.


Gloomy feelings.
Minun kohdallani elämä jatkuu.

Rakkaudella,
Sallamari


Juuri nyt vailla sympatiaa ja ymmärrystä.

jälkikirjoitus 10.40
Turvallisesti työpaikalla.
Rautatientorin reunaa kävellessä iskee totuus vasten kasvoja.
Mä toditin juuri elämäni ensimmäisen itsemurhan.
Sen, että joku päättää että nyt se ei vaan jaksa enää.
ne oli ihmisen luita joiden junan pyörin alle murskaantumisen ääntä mä kuuntelin

ihminen
hetkessä se oli oikeasti olemassa,
ja sitten se on vain pyörin alle murskautuvien luiden ääni

rahinaa

jotenkin yhtäaikaisesti kaikki on niin totta
 kuitenkin kaikki tää tuntuu just samalla hetkellä niin käsittämättömältä.

Ehkä kaikella on tarkoitus,
sillä että mä olin vessassa juuri siinä hetkessä. 
Ehkä mun silmien piti avautua,
ehkä sittenkään kyse ei ole vain paskasta tuurista.

Kaikella on kai sittenkin tarjoitus.

Ymmärrän miten paljosta mulla on lupa olla kiitollinen tänään.
Siitä, että oikeastaan kaikki on tänään ihan hyvin.
Olla kiitollinen elämästä ja rakastaa ihmisiä ympäirillä.

Kaikki on lopulta jotenkin niin haurasta,
että ehkä meillä on vaan tämä hetki.

Tänään mä lupaan itselleni,
että otan pelosta vapaalla mielellä just tästä hetkestä kaiken irti.

kiitos.
kiitos. kiitos. kiitos.

4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus, luin joka sanan ajatuksella. ♡

    VastaaPoista
  2. Ups. Mä olin tänään *näin* lähellä. Ei juna, vaan sillankaide. :( Nyt olen lääkitty pökkyräiseksi ja ihmettelen täällä kotona, että elän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuta ei voi, kuin todeta että minä kuuntelen.
      Kun tuntuu ettei kukaan kuule, nyt tiedät että yksi lupaus kuuntelemiseen on annettu. En sano, en neuvo, en opasta - ainoastaan kuuntelen.

      <3

      Poista