25. huhtikuuta 2016

Omassa pienessä onnellisuudessaan

Isojen hyvien oivallusten hetki - hetki, jolloin oivaltaa itselleen nauramisen voimaannuttavuuden

Vuosi sitten, mua olis ahdistanut olla minä. Tai siis olla tänään juuri tälläinen, koska joka vuosi kun kevät koittaa mä oon pitänyt huolta että mä painan vähemmän kuin edellisen vuoden kesän lopussa. Joka vuosi tätä aikaa mulla on ollut joku kuuri meneillään tai jonkinlaiset rajoitukset päällä ja mä olen odottanut sitä aikaa, että mä saan taas vihdoinkin ikään kuin levätä.

Jos mä jossakin olen onnistunut, niin mä olen onnistunut katkaisemaan sen kierteen. Mä olen tänään aika tarkkaan samanmoinen fyysisiltä mitoiltani kuin olin joulukuussa eikä mua ahdista yhtään. Isompi kuin ikinä - samalla hetkellä onnellisempi elämäni ja itseni suhteen kuin koskaan ennen.

Viime vuonna #rantakunnossa -kamppista tehdessä vielä mietin bikineitä päälle sovitellessa, että miten voi olla mahdollista että mä ihan rennosti ja rauhallisesti olen menossa poseeraamaan bikineissä tuntiessani oloni näin tuhdiksi -mä alitajusesti tunsin vielä viime vuona ensimmäisenä ajatuksenani että mä olen tuhti, vasta sen ajatuksen perään onnistuin nappaamaan kiini kaikesta hyvästä ja kauniista.

 Tänä vuonna kun mä virittäydynrantatunnelmiin, eikä mun katse kiinnity heti ensimmäiseksi fyysisen kehoni ääriviivoihin. Ensin mä fiilisten iloista tunnelmaa ja sitä keveää vapauden tunnetta joka mut valtaa sisimmässäni. Iloitsen uusista kirjavista bikineistä - sillä hey, tällä rungolla on todellinen ilonaihe kun löytää sopivat (tai oikeastaan jopa hivenen reilut) KUVIOLLISET bikinit.

Mun Instafiidi täyttyy toinen toistaa ihanammista kuvista - keiken kokoisia tyttöjärannalla bikineissä, crop top -yläosia kaikenlaisia vatsoja vastaan, eri mallisia beachjoogaajia. Mun feedin tyttjä (ja poikia) yhdistää yksi ominaisuus - ne on kaikki kuvissa sen näköisiä, että ne nauttii itsestään ja elämästään juuri tässä hetkessä. Positiivisia fiboja, onnellisia katseita.

Sitä unelmaelämää.
Tänään, tässä ja juuri tälläisenä.

Onnellinen elämä ei olekaan kiinni vaa'an lukemista tai siitä, miten monta senttia pyllyn ympärysmitta oli edellisenä kesänä. Onnellinen elämä näyttäisi olevan korrelloivassa suhteessa siihen, millaisin silmin katsoo itseään - vilpittömin ja hyväksyvin, vaiko sisäisen tuomarin värittämin kriittisin mulkaisuin.

Olen toisaalta epäillyt hetkittäin, että jokin minussa on pahasti rikki.
Miettinyt onko totena kokemani todellakin totta vai vaiko harhakuvitelmien tuotosta.

Pohtinut ääneen - hyväksyvässä hengessä toki - miten minua hämmenttää lukea ihmisten SoMe -päivityksiä joissa he kertovat saavansa liikunnasta aivan tolkuttomia kicksejä. Hyvää oloa ja kaiken maailman endorfiinihumalaa. Itse kun en ole koskaan saanut kokea missään muodossa liikuntaa  eufoorista hyvää oloa kehossa tuottavana kokemuksena. Se että juoksen tai pumppaan rautaa niin että lihaksiin sattuu, ei missään vaiheessa prosessia saa päässäni aikaan minkään sortin hyvän olon tunnetta. Ei tule euforiaa vaikka miten rehkisi.

Sellaisena päivänä, kun päässä tuntuu pahalta ja levottomalta rauhoittaa juokseminen oloa. Siksi minä pääsääntöisesti juoksen, mutta vain sellaisina  päivinä kun koen saavani juoksemisesta vähäisissäkään määrin helpotusta oloon. Juoksen ajatukset järjestykseen niin sanoakseni. Mutta että m vääntämällä vääntäisin itseni lenkille uskotellen, että kun pääsen maalipisteeseen hyvä olo valtaa kehon - bullshit sanon minä.

En koe vihaavani liikuntaa millään tavalla, en vain pääse kiinni yleiseen "hyvää oloa liikunnasta" -ajattelumalliin. Ei tule euforia, ei vaikka kuinka itselleen niin uskottelisi. Trust Me, olen antanut aikaa ja energiaa hyvän olon kokemusten metsästykselle liikunnan kautta.

Olen oppinut hyväksymään kehoni ominaisuuden piirteet ja seisomaan ylpeänä omien valintojeni takana. Olen onnistuneesti päästänyt irti tarpeesta muokata itseäni väin mukapitämään asioista joista näen muiden pitävän. Tietoisena omista valinnoistani seison niiden takana todeten, että olen juuri tälläinen omien tekemieni valintojen kautta.

Tästä päästään ensimmäistä aasinsiltaa pitkin siihen faktaan, että kun hyvämielihormoonien kautta kehon mielestä syöminen on kivempaa kuin liikkuminen, sitä ennen pitkään sitten näyttää siltä.  Vallitsevan käsityksen mukaan allerkijoittaneen pitäisi nyt siis olla onneton ja inhota itseään tälläisenä lihavana liikunnaan nautinnosta mitään tajuamattomana syöttöpossuna.

Mutta miksi ihmeessa mulla on vaan ihan jees fiilis? 
Mä oon hyvä näin ja peilikuvaakin kestää katella mukisematta.

Miten se onkin tuollainen,
miksei se huolehdi paremmin itsestään?

Mä kysyn tuhottoman monta kertaa ääneen, että miksi ja miten musta onkin tullut tälläinen. Miksi keho-mieli yhteys toimii sillä tavalla kuin toimii?
Kysyn ja pohdn,  toistaiseksi vielä koskaan  löytämättä vastausta kysymykseen. Vastauksen tapaisena vastapallona singahtaa yleensä kysymys Millainen sitten pitäisi olla jos ei juuri tälläinen?

Sellainenko, joka olisi jonkun mielestä kivemman mallinen?
Sellainen, joka tekisi enemmän yleisesti hyväksyttyjä ja ymmärrettyjä juttuja
- kävisi salilla ja postittelisi niitä kuvia Instaan #curvy kuvien sijaan?
Olisiko mieluummin sellainen superäiti jolla on teräksinen sixpack, tiukka luonne ja joka kuvassa punnertaa kuusi lastaan selän päällä istuen? Sitkö mä olisin oikeasti onnellinen?

Haastavia kysymyksiä, joihin ei minulla ole vastausta.

En osaa vastata kysymykseen millainen mä tahtoisin olla, jos en tälläinen kun olen.

Ehkä juuri tuossa on se syy,
miksi mikään kitukuuri tai elämäntaparemontti ei koskaan ole tuota tulosta.
Miksi se toisenlainen minä ei ole pysyvä luonnonvara.

OIkeastaan kai lähdin tähänkin vuoteen vakiokaavan mukaan - elämäntapoja remoitoimalla. Investoihin minä ravintovalmentajaan muutos mielessäni. Tämän alkuvuoden elämäntapojen remontointiin tähtäävien oppien parasta antia on jatkuvasta Colan lipittämisestä eroonpääsy ja vehnättömyyden mukanaan tuoma ihottumasta toipuminen. Olen onnellinen pienistä muutoksista jokapäiväisten valintojen parissa, ilman että surisin kykenemättömyyttäni suuriin näyttäviin elämäntapamuutoksiin.

Minun kohdallanni toisenlaisten valintojeni aikaansaamat positiiviset, muutokset eivät ikävä näytoinen toistaan tiukempina pakarakuvina Instagramissa.

Parempi elämä asuu ensisijaisesti korvien välissä.

Parantunut elämänlaatu näkyy rohkeutena tuottaa päivänvaloon elämäni ensimmäinen burleskisooloesitys juuri sinä keväänä kun kehoni on fyysisiltä mitoiltaan kaikkia edellisien keväiden olomuotoija runsaampi. Sillä juuri nyt sydän on löytänyt sanottavaa.

Juuri nyt on oikea aika.

Rohkaista muitakin rakastamaan omaa kehoaan sen tämänhetkisessä olomuodossa. Rohkaista muitakin nauttimaan elämästä ja sen mukanaan tuomista hienoista päivistä NYT. Yllyttää ihmisiä vapautumaan loputtomasta odottamisesta että sit, kyllä mä sit kun mä olen...

Olonsa voi tuntea hyväksi ja onnelliseksi niinäkin päivinä kun taivaltaa matkaa siihen
sit kun mä olen... -hetkeen.

Tässä Hetkessä eläminen ei vähennä Sit Kun -hetkien merkitystä. Ei tee unelmia ja henkilökohtaisia tavoitteita missään mittarissa turhaksi tai vähemmän merkityksellisiksi - tavoitteisiin kuljettu matka on yhtä tärkeä, kuin tavoite itse. Niin, eikä hyvä elämä yksin ole kaiken sortin tavoitteiden jahtaamisen täyttämää elämää - sellaista jossa koko kuljetaan kohti jotakin uutta. Toisinaan onnellisuutta on nautti hetkestä han vaan tyytyväisenä fiilistellen.

Olla hetki paikallaan tässä omassa pienessä onnellisuudessaan.


Aurinkoista uuden viikon alkua juuri Sinun todellisuuteesi!
Let your happiness shine like the Sun.


Rakkaudella,
Sallamari


6 kommenttia:

  1. Hieno postaus, kiitos tästä.:) Itse olen kokenut endorfiinihyökyjä liikunnan aikana, vaihtelevalla voimakkuudella. Varmasti kehot ovat erilaisia siinä, miten ne toimivat. N. 30 minuutin kävely saa minulla endorfiinejä vapautumaan, mutta isoimmat kicksit sain aikoinaan miekkailuharrastuksessa.:)

    Harmillista kyllä annan pelkojeni liian paljon rajoittaa elämää, mutta peloille on myös todellista pohjaa.:( Astma asettaa aika paljon rajoituksia. En mm. ole koskaan harrastanut juoksemista. En tykkää siitä muutenkaan, mutta yläasteella jäi erityinen kammo. Siitepölyaikaan minun on vaikeaa ajatella ulkoilua, varsinkaan juoksemista, kun tosiaan jo 13v. meni hengitystiet tukkoon.:( Tuntuu siltä, että jokainen kokemus, joka aiheuttaa kuolemanpelkoa (kun ei pysty hengittämään), jättää pitkälliset jäljet mieleen. Etenkin kun tietää, että se pelko on täysin järjellinen tunne niissä tilanteissa.

    Olet mielestäni täysin oikeassa siinä, että hyvä elämä on korvien välissä.:) Itse mietin nyt näitä pelkojen selättämisiä ja sitäkin, miksi tunnen itseni edelleen niin usein kelpaamattomaksi ja huonoksi. Mutta se nyt sentään on helpottamaan päin.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelkojen selättämin on todella haastavaa ja samanaikaisesti niin antoisaa hommaa. On kurjaa, miten monen kohdalla kuulee yläasteen liikuntatuntien jättäneen suoranaisen kammon jotakin liikuntalajia tai liikuntamuotoa kohtaan. Monasti siksi, että väin väkisin on pistetty tekemään jotakin kuormittavaa liikuntajuttua niin että hommasta on tyystin kadonnut kaikki ilo. Harmittaa kuulla, että sinullekin on käynyt näin :(

      Ihanaa kuulla, että olet löytänyt isoja endorfiinikicksejä meikkausharrastuksesta. Vieläkö sä harrastat meikkaamista?

      Poista
  2. Mä olin varmaan ensimmäiset 49 vuotta aina vähän tyytymätön itseeni. Nykyään mä kuljen enemmän rinta rottingilla kuin koskaan. Mitäs me muutamista ylikiloista, kunhan vaan on hauskaa. Se on mun mottoni tänä päivänä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on aivan superihana motto <3

      Poista
  3. En enää ole harrastanut miekkailua todella pitkään aikaan (ts. 20 vuoteen). Mieli tekee aina silloin tällöin aloittaa uudestaan, mutta se on vaikeampaa kuin teininä. Siis säännöllinen harrastaminen.;) Varsinkaan niin raskaan lajin. Siinä kohtaa oikeasti mietityttää, että vaikuttaisiko liikakilot esim. polvien kestävyyteen? Ja toisaalta olen aika huonossa kunnossa. Sen pystyisi kyllä korjaamaan, mutta pää pitäisi saada suunnattua tosiaankin säännöllisiin treeneihin, mikä ei käy noin vaan. Olen sitä asiaa pohtinut aika paljon, ja varsinkaan opintojen lisäksi mun on todella vaikeaa ajatella sopivani mitään viikottaisia juttuja. Kun siis koulussa käyminen jo syö ne henkiset voimavarat. Positiivisella tavalla, mutta kuitenkin.

    Ja sitten on vielä astma, joka mietityttää myös sisäliikuntalajien suhteen, koska ihmiset käyttää hajusteita + heidän vaatteissaan tulee pölyjä, ja mahdollisesti salissa on pölyä. Tai jotain tällaista, mikä riippuu ihan päivästä. Kävin yhteen aikaan kokeilemassa kuntosalitreeniä ja siellä havaitsin ongelman, eli kaksi kertaa kolmesta oli ok, mutta kolmannella tuli astmakohtaus. Toisaalta tuo ei niin harmita, koska kuntosali on hieman tylsä juttu mulle.;) Eikä ole edes rahaa sitoutua mihinkään.

    Positiivista olisi, jos tänä keväänä koivun siitepölyt jäisi vähiin.:) Tykkään liikkua luonnossa omaan tahtiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miekkailu kuulostaa jännittävältä lajilta. Voisiko sitä harrastaa ihan vain omaksi huvikseen? Sillätavalla fiilistellen vain, ei mitenkään hampaat irvessä tosissaan kilpaillen? Satunnaisena vierailijana aina kun omaan aikatauluun sopii.

      Poista